keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Ruoanjakelu tökkii Port-au-Princessä

Erittäin vaiherikkaan päivän johdosta blogin päivittäminen venähti, mutta ohessa kuvilla höystetty kertomus kuluneesta vuorokaudesta.

Päätimme siis Nikon kanssa jäädä SPR:n leiriin vielä toiseksi yöksi oikeastaan kahdesta syystä. SPR:llä oli tarjota meille patjat ja telttamajoitus (kiitos suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta!) ja käytännössä muurien sisään suljetusta base campista ei ollut oikein mitään mahdollisuutta illalla päästä omin avuin poiskaan. Siispä aamulla ensimmäinen operaatio oli järjestää kyyti lentokentän suuntaan.


SPR:n avolava-auto oli kuin olikin yhdeksän aikaan lähdössä ulos leiristä ja lupasivat antaa meille kyydin auton lavalla lentokentälle. Sitä ennen tosin jouduimme allekirjoittamaan lapun, jossa vapautamme SPR:n vastuusta mikäli meidät esimerkiksi ryöstetään tai hakataan matkustaessamme auton lavalla. Kuljimmehan kuitenkin läpi yhden Port-au-Princen köyhimmistä slummialueista.


Matka auton lavalla meni kuitenkin ihan rattoisasti maisemia katsellessa ja samalla myös materiaalia seuraavan päivän uutisiin purkittaessa. Ryöstelijöitä ei näkynyt, mutta työtä vailla olevia haitilaisia sitäkin enemmän. Etenkin lentokentän edessä päivysti jatkuvasti usean sadan miehen ryhmä, jotka kaikki halusivat tarjota palveluksiaan "rikkaille" toimittajille. Löytyi autonkuljettajaa, tulkkia, kantajaa ja oikeastaan mitä tahansa rahalla vain voi kuvitella saavansa.

Suomalainen FinnRescue-ryhmä oli edellisenä iltana saapunut Port-au-Princeen. Tapasimme lentokentällä ryhmän johtajan palomestari Raimo Rasijeffin. Neljä suomalaista FRF-miestä kuuluu yhteispohjoismaiseen noin 40 henkilön ryhmään, jonka tarkoituksena on pystyttää ja operoida noin 200 henkilön telttamajoituskylää. Raimo kertoi, että heidän pystyttämiinsä asumuksiin on tarkoitus majoittaa World Food Program-avustusjärjestön työntekijöitä.

Olimme kaavailleet päivän juttuaiheeksi ruoka-avustusten jakelua, sillä siihen liittyen oli kantautunut erilaisia huhuja. Toimittajien keskuudessa puhuttiin jakelukuljetusten logistiikkaongelmista ja paikallisen väestön nujakoinnista avustusten jakelupaikoilla.
Halusimme selvittää asian omin silmin ja otimmekin kyydin lentokentältä YK:n päämajalle mutaman kilometrin päähän. Löysimme WFP:n edustajan ja hän kutsui meidät mukaan seuraamaan yhtä ruoanjakelukeikkaa, jonka piti lähteä kello 11. Toisin kävi.

Pääsin YK:n oman kuvaajan kanssa kuorma-auton lavalle tarkoituksenani kuvata matkaa jakelupaikalle sekä osittain myös itse ruoan jakamista avustustyöntekijöiden perspektiivistä. Kömmimme pressujen alle puoli kahdeltatoista ja sitten alkoi loputtomalta tuntuva odotus.

Lopulta kahden ja puolen tunnin paikallaan kykkimisen jälkeen alettiin selvitellä tilannetta. Paljastui, että rekkakolonna odotti sotilassaattuetta mukaansa, mutta kukaan ei ollut muistanut tilata sotilaita paikalle. WFP:n isäntä tulikin yllättyneenä hiekkakentälle katselemaan, että "vieläkö nämä autot seisovat täällä? Niidenhän piti lähteä jo yhdeltätoista!". No niinpä.


Auton lavalla kykkiminen riitti meille tältä erää ja jatkoimme YK:n valokuvaajan johdolla lähistöllä jordanialaisten sotilaiden pyörittämälle klinikalle, joka oli saatu avattua vain muutama tunti sitten. Klinikka oli jo täydessä toiminnassa saavuttuamme paikalle.

Jordanialaisten klinikka sijaitsee entisellä sotilasalueella ja sitä myöten vahvojen muurien sisäpuolella. Sotilaat tekivät portilla jo alustavaa luokittelua avun tarpeessa olevista ja päästivät muutaman potilaan kerrallaan muurien sisäpuolelle parhaaksi katsomassaan järjestyksessä. Vaikutti ihan toimivalta ratkaisulta. Klinikka nimittäin pyöri hyvin tehokkaasti kun ihmisiä ei parveillut joka puolella.



Saimme mielestämme hyvän jutun kuvattua ja otimme paikallisten kuskiemme kyydillä suunnan takaisin kohti lentokenttää. Olimme Nikon kanssa olleet reissussa jo kuusi päivää käytännössä ilman kunnollisia peseytymismahdollisuuksia tai oikeaa ruokaa, joten päätimme lähteä paluumatkalle jutun kuvaamisen jälkeen heti kuin mahdollista.

Niko teki taas omia perinteisiä taikojaan ja löysi meille käytännössä vartissa juuri lähdössä olleen pienen Cessna Caravan-koneen, jonka suunta oli kohti Santo Domingoa. Vahvaa!

Koneen kyydissä oli yksi lääkäri, joka käy joka päivä Haitin puolella hoitamassa potilaita ja jäimme käsitykseen, että tämä oli hänen yksityiskoneensa. Lisäksi mukaan hyppäsi joku amerikkalainen erikoisministeri, mikälie agentti.




Laskeuduimme noin 45 minuutin lennon jälkeen Santo Domingoon hieman pienemmälle lentokentälle ja otimme kyydin kohti ensimmäistä vapaata hotellia kaupungin keskustassa. Jutun leikkaaminen jäi tähän aamuun, sillä totaalinen väsymys iski käytännössä heti kun hotellihuoneen sänky avautui silmien edessä.

Nyt ollaan siis Santo Domingossa ja leikataan juttua tämän päivän klo 18.45-lähetykseen. Paluumatka Suomeen kulkee näillä näkymin reittiä Santo Domingo -> Miami -> Pariisi -> Helsinki.

Koitan lisätä jossain välissä vielä isomman kuvagallerian reissun aikana otetuista kuvista.

2 kommenttia:

  1. Kiitos Tapio todella hyvistä kuvista ja tekstistä. Tätä kautta välittyy varmastikin paljon todenmukaisempi kuva kuin mitään muuta kautta. Tulkaa ehjänä takaisin!

    t. Olli

    VastaaPoista
  2. Todella hyvä tämä sun blogi. Mielenkiintoista asiaa ja todellisen oloista. Hyvä Tapsa. Jaksamista teille!

    Ella

    VastaaPoista