sunnuntai 17. tammikuuta 2010

En oo koskaan...

- Nukkunut kuljetusministeriön etupihan nurmikolla makuualustana kuoritakki, peittona fleecepusero
- Havahtunut aamuyöllä maanjäristykseen ja juossut poispäin talosta ennen kuin olen ehtinyt edes herätä
- Editoinut uutisjuttua vanhan maasturin takapenkillä kahden paikallisen puikkelehtiessa ruuhkaliikenteessä fysiikan lakeja uhmaten
- Pummannut vesipulloa jenkkisotilaalta
- Väistellyt lentokenttätasolla vastaan tulevaa armeijan kuljetuskonetta
- Eksynyt paikallisen kuskin avustuksella ehkä maailman köyhimpään slummiin ja hillunut siellä kahden kameran kanssa
- Puhunut kahteen puhelimeen samanaikaisesti
- Löytänyt SPR:n kenttäklinikan base campia ja jäänyt heiltä saatuun telttaan yöksi

... paitsi tänään Port-au-Princessa, Haitissa.


(Niko kysyy tietä suomalaisten leiriin.)

Tänään oli kuluneen kuvausmatkan ehkä työläin päivä. Tavoitteenamme oli heti aamulla löytää Suomen Punaisen Ristin työntekijöitä ja heidän tänne tuomansa kenttäklinikka. Kommunikaatio voi normaalioloissakin olla haastavaa, mutta Haitissa päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Suomalainen GSM ei yhdistä suomalaiseen GSM:ään, vaikka ollaan samassa maassa. Tekstiviestit kulkevat melkein aina - olettaen, että ollaan toimivan tukiaseman alueella. Satelliittipuhelimiin ei muuten vain saa yhteyttä.

Meidän piti tehdä Nelosen päälähetykseen klo 18.45 juttu tuosta SPR:n kenttäklinikasta (tai lähinnä sen pystytyksestä), mutta kovan säätämisen jälkeen kävi ilmi, että tarvikkeet makaavat vielä lentokentän tuntumassa odottamassa kuljetusta. Suomalaisen avustusporukan koordinaattori löydettiin kuin ihmeen kaupalla YK:n (UN:n) päämajasta perinteisellä metodilla: Niko kävi kolkuttelemassa kaikki ovet läpi ja huutelemassa suomeksi. Lopulta tärppäsi, melkeinpä viimeisellä hetkellä.

Lähetykseen oli enää noin tunti aikaa ja materiaali oli tarkoitus lähettää Helsinkiin BGAN-satelliittilinkillä lentokentän asematasolta. Tästä johtuen jouduinkin leikkaamaan haastatteluhenkisen jutun nopeasti kasaan auton takapenkillä paikallisen kuskin puikkelehtiessa ruuhkautuneen lentokenttätien liikenteessä. Lentokentälle päästiin periaatteessa ihan hyvissä ajoin, mutta tällä kertaa tekniikka ei sitten ollut ihan meidän puolellamme.

BGAN katkaisi uutisjutun lähetyksen kahteen kertaan ilman mitään merkittävää syytä. Mitä nyt ensimmäisellä kerralla ruotsalainen toimittaja käveli antennimme eteen ja päätti pysähtyä niille sijoilleen ihmettelemään miksi me viittilöimme häntä jatkamaan matkaa. Toisen kerran tiedoston siirto katkesi muuten vain.

Hieman tekniikkaa: pariminuuttinen uutisjuttu saadaan hyvällä tekniikalla puristettua noin 40 Mt kokoiseksi tiedostoksi. Kun satelliittilinkin käytännön maksimitiedonsiirtonopeus on noin 40 kt/s, menee koko homman siirtämiseen helposti vähintään 20 minuuttia. Ja kun lähetyksen alkuun on alle tunti, kovin montaa kertaa ei viitsisi aloittaa alusta.


(EBU:n tape playout-piste lentokentän asematasolla. Taustalla SNG-operaattori Bob.)

Varasuunnitelmana oli tehdä Nikon puhelinsuora edellisenä yönä lähettämäni kuvamateriaalin yhteyteen. Viritin satelliittipuhelimen ja Neloselta päästiin läpi myös meidän normaaleihin kännyköihin. Kaksi linjaa oli siis auki, mutta juuri lähetyksen alkaessa molemmat menivät mykäksi. Lisäksi kymmenen metrin päähän kurvasi taas yksi jenkkiarmeijan kuljetuskone pitämään niin kovaa meteliä, että vaikka puhelimet olisivatkin toimineet, ei keskustelusta olisi tullut juuri mitään. Harmillista kaiken kaikkiaan. Myöhäislähetykseen saimme sitten EBU:n kautta lähetettyä SPR:n Immosen haastattelun ja kaikki sujui siltä osin ihan mallikkaasti.


(SPR:n base camp löytyi lopulta ja aloitimme jutun tekemisen.)

Päätimme myöhäislähetyksen matskujen linkkaamisen jälkeen lähteä vielä uudestaan etsimään SPR:n klinikan leiriä, jonka sijainnista oli päivän aikana kuultu lähestulkoon yhtä monta eri visiota kuin oli neuvojiakin. Nyt piti kuitenkin olla ns. "varma tieto". Ei muuta kuin paikallisten ystävämme 90-luvun maastoihme alle ja kohti kaupungin katuja.

Kurvasimme yhä syvemmälle Port-au-Princen huonompien ja köyhempien alueiden suuntaan. Lopulta pysähdyimme tyhjältä näyttävän teollisuustontin porttien eteen. Kuin tilauksesta (ja meidän helpotukseksi) portista kurvasi juuri sisään Punaisen Ristin valkoinen maasturi ja sitä myöten leirin sijaintikin varmistui.


Tuosta hetkestä eteenpäin loppupäivä sujuikin sitten oikein mukavasti. Saimme kuvattua hyvän jutun (tänään Nelosen uutisissa klo 18.45) ja lisäksi SPR:n ystävälliset ihmiset tarjosivat meille lainaan omat teltat, patjat, tyynyt, peitot ja vieläpä lämmintä pastaa! Ensimmäisen kerran kolmeen päivään pääsin syömään pähkinöiden sijaan ihan oikeaa ruokaa ja kyllä kelpasi. Nyt odottaa oma teltta ja jopa viiden tunnin yöunet. Olihan taivasalla nukkuminenkin tietty ihan jännä kokemus, mutta kyllä teltta, patja ja peitto vievät tänä yönä ykkössijan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti