keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Kuvagalleria Haitista


Haitin kuvauskeikasta on kutakuinkin kaksi viikkoa ja sain lopultakin karsittua noin 1200 ottamastani kuvasta 165 otosta nettigalleriaa varten.

Paluumatkalla Santo Domingosta Suomeen osa tavaroistani jäi Los Angelesiin matkanneen Nikon mukaan ja kesti noin viikon ennen kuin sain kameroiden muistikortit (sekä itse stillikameran) takaisin Suomeen turvaan.

Kuvagallerian kuvista suuri osa on omaksi muistoksi otettuja kuvia reissun varrelta, mutta joukossa on myös Haitista lehtikuvakäyttöön lähteneitä kuvia.

Galleria löytyy osoitteesta
http://www.breakingnews.fi/galleriat/haiti.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Ruoanjakelu tökkii Port-au-Princessä

Erittäin vaiherikkaan päivän johdosta blogin päivittäminen venähti, mutta ohessa kuvilla höystetty kertomus kuluneesta vuorokaudesta.

Päätimme siis Nikon kanssa jäädä SPR:n leiriin vielä toiseksi yöksi oikeastaan kahdesta syystä. SPR:llä oli tarjota meille patjat ja telttamajoitus (kiitos suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta!) ja käytännössä muurien sisään suljetusta base campista ei ollut oikein mitään mahdollisuutta illalla päästä omin avuin poiskaan. Siispä aamulla ensimmäinen operaatio oli järjestää kyyti lentokentän suuntaan.


SPR:n avolava-auto oli kuin olikin yhdeksän aikaan lähdössä ulos leiristä ja lupasivat antaa meille kyydin auton lavalla lentokentälle. Sitä ennen tosin jouduimme allekirjoittamaan lapun, jossa vapautamme SPR:n vastuusta mikäli meidät esimerkiksi ryöstetään tai hakataan matkustaessamme auton lavalla. Kuljimmehan kuitenkin läpi yhden Port-au-Princen köyhimmistä slummialueista.


Matka auton lavalla meni kuitenkin ihan rattoisasti maisemia katsellessa ja samalla myös materiaalia seuraavan päivän uutisiin purkittaessa. Ryöstelijöitä ei näkynyt, mutta työtä vailla olevia haitilaisia sitäkin enemmän. Etenkin lentokentän edessä päivysti jatkuvasti usean sadan miehen ryhmä, jotka kaikki halusivat tarjota palveluksiaan "rikkaille" toimittajille. Löytyi autonkuljettajaa, tulkkia, kantajaa ja oikeastaan mitä tahansa rahalla vain voi kuvitella saavansa.

Suomalainen FinnRescue-ryhmä oli edellisenä iltana saapunut Port-au-Princeen. Tapasimme lentokentällä ryhmän johtajan palomestari Raimo Rasijeffin. Neljä suomalaista FRF-miestä kuuluu yhteispohjoismaiseen noin 40 henkilön ryhmään, jonka tarkoituksena on pystyttää ja operoida noin 200 henkilön telttamajoituskylää. Raimo kertoi, että heidän pystyttämiinsä asumuksiin on tarkoitus majoittaa World Food Program-avustusjärjestön työntekijöitä.

Olimme kaavailleet päivän juttuaiheeksi ruoka-avustusten jakelua, sillä siihen liittyen oli kantautunut erilaisia huhuja. Toimittajien keskuudessa puhuttiin jakelukuljetusten logistiikkaongelmista ja paikallisen väestön nujakoinnista avustusten jakelupaikoilla.
Halusimme selvittää asian omin silmin ja otimmekin kyydin lentokentältä YK:n päämajalle mutaman kilometrin päähän. Löysimme WFP:n edustajan ja hän kutsui meidät mukaan seuraamaan yhtä ruoanjakelukeikkaa, jonka piti lähteä kello 11. Toisin kävi.

Pääsin YK:n oman kuvaajan kanssa kuorma-auton lavalle tarkoituksenani kuvata matkaa jakelupaikalle sekä osittain myös itse ruoan jakamista avustustyöntekijöiden perspektiivistä. Kömmimme pressujen alle puoli kahdeltatoista ja sitten alkoi loputtomalta tuntuva odotus.

Lopulta kahden ja puolen tunnin paikallaan kykkimisen jälkeen alettiin selvitellä tilannetta. Paljastui, että rekkakolonna odotti sotilassaattuetta mukaansa, mutta kukaan ei ollut muistanut tilata sotilaita paikalle. WFP:n isäntä tulikin yllättyneenä hiekkakentälle katselemaan, että "vieläkö nämä autot seisovat täällä? Niidenhän piti lähteä jo yhdeltätoista!". No niinpä.


Auton lavalla kykkiminen riitti meille tältä erää ja jatkoimme YK:n valokuvaajan johdolla lähistöllä jordanialaisten sotilaiden pyörittämälle klinikalle, joka oli saatu avattua vain muutama tunti sitten. Klinikka oli jo täydessä toiminnassa saavuttuamme paikalle.

Jordanialaisten klinikka sijaitsee entisellä sotilasalueella ja sitä myöten vahvojen muurien sisäpuolella. Sotilaat tekivät portilla jo alustavaa luokittelua avun tarpeessa olevista ja päästivät muutaman potilaan kerrallaan muurien sisäpuolelle parhaaksi katsomassaan järjestyksessä. Vaikutti ihan toimivalta ratkaisulta. Klinikka nimittäin pyöri hyvin tehokkaasti kun ihmisiä ei parveillut joka puolella.



Saimme mielestämme hyvän jutun kuvattua ja otimme paikallisten kuskiemme kyydillä suunnan takaisin kohti lentokenttää. Olimme Nikon kanssa olleet reissussa jo kuusi päivää käytännössä ilman kunnollisia peseytymismahdollisuuksia tai oikeaa ruokaa, joten päätimme lähteä paluumatkalle jutun kuvaamisen jälkeen heti kuin mahdollista.

Niko teki taas omia perinteisiä taikojaan ja löysi meille käytännössä vartissa juuri lähdössä olleen pienen Cessna Caravan-koneen, jonka suunta oli kohti Santo Domingoa. Vahvaa!

Koneen kyydissä oli yksi lääkäri, joka käy joka päivä Haitin puolella hoitamassa potilaita ja jäimme käsitykseen, että tämä oli hänen yksityiskoneensa. Lisäksi mukaan hyppäsi joku amerikkalainen erikoisministeri, mikälie agentti.




Laskeuduimme noin 45 minuutin lennon jälkeen Santo Domingoon hieman pienemmälle lentokentälle ja otimme kyydin kohti ensimmäistä vapaata hotellia kaupungin keskustassa. Jutun leikkaaminen jäi tähän aamuun, sillä totaalinen väsymys iski käytännössä heti kun hotellihuoneen sänky avautui silmien edessä.

Nyt ollaan siis Santo Domingossa ja leikataan juttua tämän päivän klo 18.45-lähetykseen. Paluumatka Suomeen kulkee näillä näkymin reittiä Santo Domingo -> Miami -> Pariisi -> Helsinki.

Koitan lisätä jossain välissä vielä isomman kuvagallerian reissun aikana otetuista kuvista.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Päivä Punaisen Ristin matkassa




"Haiseeko täällä viemärille vai onko se vaan minä?"

Kevyt käryäminen alkaa vähitellen olla todennäköistä, sillä oikeaan suihkuun ei ole päästy perjantaiaamun jälkeen. Lentokentän mediakeskuksessa kyllä tuli suihkun tapaisesta suuttimesta kylmää vettä sunnuntaiaamuna ja tokihan täällä on pullovedellä saatu siistiydyttyä, mutta aito suihkukin voisi kohtapuoleen kelvata.

Viime yönä saatiin kerrankin ihan hyvät unet, kiitos SPR:n porukan mielettömän vieraanvaraisuuden. Aamulla herätyksen jälkeen oli pöydällä odottamassa teetä ja suomalaista näkkileipää kinkkutahnalla. Juuri paremmin ei näissä olosuhteissa aamu voisi alkaa.

(Kulkupeliksi keskustaan saatiin Punaisen Ristin Land Cruiser. Tuli ihan kotoisa olo yhtäkkiä.)

(No guns inside-tarra.)

Koska maanantain 18.45-lähetyksen juttu oli lähetetty Suomeen jo edellisenä yönä, ei meillä ollut heti aamulla paniikkia päästä äkkiä kuvaamaan uutta juttua. Jokusen tovin tilannetta arvioituamme päätimme lähteä käymään SPR:n paikalla olevan tiedottajan kyydillä Port-au-Princen yliopistollisessa sairaalassa, jonka edustalla norjalainen ryhmä pyöritti jo klinikkaa.

(Port-au-Princen yliopistollisen sairaalan tiloissa ja pihalla toimii norjalaisten pystyttämä kenttäsairaala.)

Jo matka sairaalalle oli näkynä aikamoinen. Suurin osa ruumiista alkaa olla siivottu kaduilta, mutta yllättävänkin läheltä sairaalaa löytyi kadulta vanerilevyjen alta useamman ruumiin pinoja odottamassa kuljetusta pois. Sairaalan portista sisään päästyämme katastrofin laajuus ja avun kipeä tarve avautui ensimmäisen kerran oikein toden teolla.



Ihmisiä makasi pressuista tehtyjen katosten alla. Onnekkaimmat olivat jo saaneet hoitoa ja lepäsivät siteisiin käärittyinä ja kipsattuina, loput odottivat vuoroaan. Hoitoon pääsyä odottavien kärsivällisyys alkaa selvästi olla jo koetuksella eikä keskipäivän auringon läpitunkeva kuumuus ainakaan helpota tilannetta.



Tapasimme sairaalan pihalla pressukatoksen alla erään äidin ja hänen nuoren poikansa, joka oli juuri leikattu norjalaisten pyörittämän kenttäsairaalan leikkaussalissa. Äiti kertoi, ettei pojalle operaation jälkeen ollut tilaa varsinaisen sairaalan puolella ja siksi heidät oli siirretty pihalle odotustilan puolelle. Ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset tuollaisessakin tilanteessa jaksavat urhoollisesti vielä hymyillä.

Suomalaistenkin kenttäklinikkaoperaatio etenee, joskin ei aivan suunnitelmien mukaisesti. SPR:n väki sai eilen illalla perusleirin pystyyn muutaman kilometrin päähän lentokentästä ja tänä aamuna oli tarkoitus mennä katsomaan paikkaa, jonne klinikka tultaisiin pystyttämään. Ryhmän lähtö venyi aamuyhdeksästä iltapäivään ja lopulta useamman auton saattue pääsi liikkeelle vähän ennen puolta kahta paikallista aikaa.

Varsinaisen klinikan pystyttäminen alkanee toivottavasti jo huomenna. Paikaksi on kaavailtu Haitin Punaisen Ristin entisiä toimitiloja noin tunnin ajomatkan päässä perusleiristä.

Iltapäivällä teimme vielä suomalaisryhmän projektin etenemisestä lyhyen jutun Nelosen myöhäislähetykseen. EBU:lta oli varattu playout-aika klo 15.30 paikallista aikaa, mutta täältä base campista ei saatu järjestymään minkäänlaista kyytiä lentokentän suuntaan. Kävellenkään ei ollut lähtemistä, sillä Punaisen Ristin leiri sijaitsee hyvin lähellä Port-au-Princen köyhimpiä alueita. Päätimme siis editoida jutun nopeasti kasaan ja yrittää lähettämistä kahdessa osassa BGAN:illa.

Ensimmäinen osa siirtyi ihan mukavasti, mutta toinen katkesi kesken kaiken. Luulen keksineeni nyt muutaman päivän jatkuneeseen tilttailuun syyn ja englanniksi sen nimi on "solar outage". Käytännössä siis satelliittilähetin joudutaan suuntaamaan täsmälleen samaan suuntaan kuin missä aurinko sijaitsee kyseisellä hetkellä. Kiertoradalla olevan satelliitin taustalla paahtaa siis täysiä aurinko, mikä ilmeisesti saa lähettimemme jumahtamaan.

Yritin korjata tilannetta suuntaamalla lähetintä signaalivoimakkuuden sallimissa rajoissa hieman sivuun ja ilmeisesti siitä olikin apua. Jutun jälkimmäinen osa siirtyi ilman ongelmia toisella yrittämällä ja lähetyksen alkuunkin jäi vielä yli tunti aikaa.

(TV-puolen kuvauskalustoa. Vasemmalla pääkamera Sony EX1 varusteineen. Oikealla varakamera, jos muut laitteet pettävät.)

Raportti norjalaisten pyörittämän klinikan oloista nähdään näillä näkymin huomenna klo 18.45 Nelosen uutisissa.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

En oo koskaan...

- Nukkunut kuljetusministeriön etupihan nurmikolla makuualustana kuoritakki, peittona fleecepusero
- Havahtunut aamuyöllä maanjäristykseen ja juossut poispäin talosta ennen kuin olen ehtinyt edes herätä
- Editoinut uutisjuttua vanhan maasturin takapenkillä kahden paikallisen puikkelehtiessa ruuhkaliikenteessä fysiikan lakeja uhmaten
- Pummannut vesipulloa jenkkisotilaalta
- Väistellyt lentokenttätasolla vastaan tulevaa armeijan kuljetuskonetta
- Eksynyt paikallisen kuskin avustuksella ehkä maailman köyhimpään slummiin ja hillunut siellä kahden kameran kanssa
- Puhunut kahteen puhelimeen samanaikaisesti
- Löytänyt SPR:n kenttäklinikan base campia ja jäänyt heiltä saatuun telttaan yöksi

... paitsi tänään Port-au-Princessa, Haitissa.


(Niko kysyy tietä suomalaisten leiriin.)

Tänään oli kuluneen kuvausmatkan ehkä työläin päivä. Tavoitteenamme oli heti aamulla löytää Suomen Punaisen Ristin työntekijöitä ja heidän tänne tuomansa kenttäklinikka. Kommunikaatio voi normaalioloissakin olla haastavaa, mutta Haitissa päästään ihan uusiin ulottuvuuksiin. Suomalainen GSM ei yhdistä suomalaiseen GSM:ään, vaikka ollaan samassa maassa. Tekstiviestit kulkevat melkein aina - olettaen, että ollaan toimivan tukiaseman alueella. Satelliittipuhelimiin ei muuten vain saa yhteyttä.

Meidän piti tehdä Nelosen päälähetykseen klo 18.45 juttu tuosta SPR:n kenttäklinikasta (tai lähinnä sen pystytyksestä), mutta kovan säätämisen jälkeen kävi ilmi, että tarvikkeet makaavat vielä lentokentän tuntumassa odottamassa kuljetusta. Suomalaisen avustusporukan koordinaattori löydettiin kuin ihmeen kaupalla YK:n (UN:n) päämajasta perinteisellä metodilla: Niko kävi kolkuttelemassa kaikki ovet läpi ja huutelemassa suomeksi. Lopulta tärppäsi, melkeinpä viimeisellä hetkellä.

Lähetykseen oli enää noin tunti aikaa ja materiaali oli tarkoitus lähettää Helsinkiin BGAN-satelliittilinkillä lentokentän asematasolta. Tästä johtuen jouduinkin leikkaamaan haastatteluhenkisen jutun nopeasti kasaan auton takapenkillä paikallisen kuskin puikkelehtiessa ruuhkautuneen lentokenttätien liikenteessä. Lentokentälle päästiin periaatteessa ihan hyvissä ajoin, mutta tällä kertaa tekniikka ei sitten ollut ihan meidän puolellamme.

BGAN katkaisi uutisjutun lähetyksen kahteen kertaan ilman mitään merkittävää syytä. Mitä nyt ensimmäisellä kerralla ruotsalainen toimittaja käveli antennimme eteen ja päätti pysähtyä niille sijoilleen ihmettelemään miksi me viittilöimme häntä jatkamaan matkaa. Toisen kerran tiedoston siirto katkesi muuten vain.

Hieman tekniikkaa: pariminuuttinen uutisjuttu saadaan hyvällä tekniikalla puristettua noin 40 Mt kokoiseksi tiedostoksi. Kun satelliittilinkin käytännön maksimitiedonsiirtonopeus on noin 40 kt/s, menee koko homman siirtämiseen helposti vähintään 20 minuuttia. Ja kun lähetyksen alkuun on alle tunti, kovin montaa kertaa ei viitsisi aloittaa alusta.


(EBU:n tape playout-piste lentokentän asematasolla. Taustalla SNG-operaattori Bob.)

Varasuunnitelmana oli tehdä Nikon puhelinsuora edellisenä yönä lähettämäni kuvamateriaalin yhteyteen. Viritin satelliittipuhelimen ja Neloselta päästiin läpi myös meidän normaaleihin kännyköihin. Kaksi linjaa oli siis auki, mutta juuri lähetyksen alkaessa molemmat menivät mykäksi. Lisäksi kymmenen metrin päähän kurvasi taas yksi jenkkiarmeijan kuljetuskone pitämään niin kovaa meteliä, että vaikka puhelimet olisivatkin toimineet, ei keskustelusta olisi tullut juuri mitään. Harmillista kaiken kaikkiaan. Myöhäislähetykseen saimme sitten EBU:n kautta lähetettyä SPR:n Immosen haastattelun ja kaikki sujui siltä osin ihan mallikkaasti.


(SPR:n base camp löytyi lopulta ja aloitimme jutun tekemisen.)

Päätimme myöhäislähetyksen matskujen linkkaamisen jälkeen lähteä vielä uudestaan etsimään SPR:n klinikan leiriä, jonka sijainnista oli päivän aikana kuultu lähestulkoon yhtä monta eri visiota kuin oli neuvojiakin. Nyt piti kuitenkin olla ns. "varma tieto". Ei muuta kuin paikallisten ystävämme 90-luvun maastoihme alle ja kohti kaupungin katuja.

Kurvasimme yhä syvemmälle Port-au-Princen huonompien ja köyhempien alueiden suuntaan. Lopulta pysähdyimme tyhjältä näyttävän teollisuustontin porttien eteen. Kuin tilauksesta (ja meidän helpotukseksi) portista kurvasi juuri sisään Punaisen Ristin valkoinen maasturi ja sitä myöten leirin sijaintikin varmistui.


Tuosta hetkestä eteenpäin loppupäivä sujuikin sitten oikein mukavasti. Saimme kuvattua hyvän jutun (tänään Nelosen uutisissa klo 18.45) ja lisäksi SPR:n ystävälliset ihmiset tarjosivat meille lainaan omat teltat, patjat, tyynyt, peitot ja vieläpä lämmintä pastaa! Ensimmäisen kerran kolmeen päivään pääsin syömään pähkinöiden sijaan ihan oikeaa ruokaa ja kyllä kelpasi. Nyt odottaa oma teltta ja jopa viiden tunnin yöunet. Olihan taivasalla nukkuminenkin tietty ihan jännä kokemus, mutta kyllä teltta, patja ja peitto vievät tänä yönä ykkössijan.

Ensimmäinen päivä Port-au-Princessa

Automatkamme Santo Domingosta Haitin rajalle kesti perjantaina niin pitkään, että jouduimme pimeän tultua jäämään yöksi Dominikaanisen tasavallan puolelle rajan tuntumaan.

Niko sai edellisessä kirjoituksessa mainitsemani hotellin aulan sijaan järjestettyä meille parin korttelin päästä hotellista kaksi huonetta, joten aulamajoitus jäi tällä kertaa käyttämättä. Hotelli-termiä tosin pitää käyttää aika löysästi, sillä huoneissa oli tasan yksi sänky ilman peittoa tai kunnollisia lakanoita. Hinnoittelukin taisi olla tuntiperusteista. Meteliä oli kuitenkin onneksi vähemmän kuin toisen hotellin aulassa ja kuusi tuntia kului aika hyvin taju kankaalla.



Aamun suunnitelmana oli nousta samaan aikaan auringon kanssa ja harrastaa taas autoilua. Saimme kyydin venäläiseltä TV-ryhmältä, joka yöpyi samassa majatalossa. Haitin rajalla ei pahemmin passeja kyselty ja varsinainen ajomatka Port-au-Princeen sujui venäläisten raskaanpuoleisen kaasujalan ansiosta varsin ripeästi. Lentokentällä odottikin sitten aikamoinen härdelli. Haitilaisia tungeksi asematasolla odottaen pääsyä pois sietämättömäksi muuttuneista olosuhteista, avustuslentokoneita sahasi edestakaisin ja helikopterit kävivät vähän väliä hakemassa lisää avustustarvikkeita taivasalla majaileville haitilaisille. Tunnelma oli jotenkin absurdi, sillä median edustajat saavat pyöriä kenttätasolla ihan vapaasti. Ainut rajoittava tekijä kuvakulmille oli siis oma mielikuvitus.




Meillä oli aikaeron ansiosta taas kerran hieman kiire, sillä Haitin puolelle tultuamme vaihtui myös aikavyöhyke ja ero Suomen suuntaan kasvoi seitsemään tuntiin. Käytännössä siis Nikon piti olla suorassa lähetyksessä kameran edessä klo 11.45 ja sitä ennen piti kuvata, editoida ja lähettää toimitukseen kuvamattoa lentokentältä. Aikataulun puolesta ei tullut ongelmia, mutta Nikon suoran alkua häiritsi hyvin meluisa USA:n armeijan kuljetuskone. EBU:n järjestämästä komentolinjasta ei kuulunut Nikon korviin oikein mitään, joten turvauduimme varasuunnitelmaan. Viritin satelliittipuhelimen näköyhteyden päähän Nikon ständäripaikasta ja soitin sillä Nelosen tarkkaamoon. Sieltä sitten annettiin merkki kun oli aika aloittaa ja minä välitin sen kameran edessä odottaneelle Nikolle.




Aika pian päälähetyksen jälkeen lähdimme jatkamaan kuvaamista kenttäalueella (kellon ollessa noin 12 paikallista aikaa) ja tekemään juttua myöhäislähetykseen. Löysimme kentän reunalta ulkosalla toimineen ensiapupisteen, jossa hoitohenkilökunta paikkasi niitä onnekkaita, jotka olivat saaneet itsensä järjestettyä lentokentälle saakka.

Juttu saatiin kutakuinkin ajoissa leikattua ja lähetettyä Suomeen BGAN:illa. Kello oli tässä vaiheessa vasta vähän yli kolme iltapäivällä paikallista aikaa (Suomessa klo 22), joten päätimme lopultakin lähteä Port-au-Princen keskustaan katsomaan maanjäristyksen aiheuttamia tuhoja.

Lentokentän ulkopuolella odotti iso ryhmä haitilaisia, jotka tarjosivat medialle palveluksiaan. Palkkasimmekin yhden paikallisen kaverin pariksi tunniksi toimimaan tulkkina, turvamiehenä ja kuljetuspäällikkönä. Hänen kaverinsa sitten ajelutti meitä komealla 90-luvun Mersullaan kohti keskustaa.



Aluksi näytti siltä, että kaupunkihan on ihan pystyssä, mutta todellisuus paljastui hyvin nopeasti. Käytännössä joka toinen rakennus oli joko vaurioitunut tai kokonaan sortunut. Ihmisiä majaili kaduilla, puistoissa ja jopa tarpeeksi isoissa tienristeyksissä. Moni oli suojannut kasvonsa naamarilla tai huivilla yrittääkseen peittää ulosteiden, ruumiiden ja mädäntyneiden kananmunien hajun, joka leijui kaikkialla. Meilläkin oli maskit, mutta eihän ne hajua pysäytä. Korkeintaan estävät isompien hiukkasten päätymisen keuhkoihin.





Halusimme tulla takaisin lentokentälle ihan jo oman turvallisuutemme takia ennen pimeän tuloa. Illan viimeiseksi projektiksi jäi nukkumapaikan etsiminen. Päätimme hylätä meille tarjotun majatalon, sillä sinne olisi pitänyt ajaa pimeällä noin tunnin verran. Päädyimme lentokentän tuntumassa olevaan Ministry of Transportation-rakennukseen, joka on sulavasti näyttänyt muuttuneen kansainväliseksi mediakeskukseksi.

Nukkumapaikka löytyi rakennuksen pihalta nurmikolta. Peittoja tai makuualustoja ei ole, mutta ei kai niitä näin lämpimässä ilmastossa tarvitsekaan. Nyt siis pää tyynyyn, tai nurmikkoon, viideksi tunniksi ja aamulla etsimään suomalaisia avustustyöntekijöitä.

P.S. Kello on nyt 4.02 paikallista aikaa. Vartti sitten maa järisi taas hieman ja koko mediaväki säpsähti pystyyn ja juoksi kauemmaksi talosta.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Ei aivan kuin elokuvissa

Perjantai meni käytännössä kokonaan autossa istuessa matkatessamme Dominikaanisen tasavallan läpi kohti Jimanin kylää ja Haitin vastaista rajaa. En siis ole juurikaan ehtinyt seurata miten tilanne etenee Haitin puolella muutamaa STT:n tekstiviestiä lukuunottamatta, joten tämän yön kirjoitus käsittelee lähinnä roadtrippiämme tänne rajan tuntumaan.

Dominikaanisen tasavallan ja Suomen välinen aikaero on kuusi tuntia. Eli kun päivä on täällä vasta puolessa välissä, Suomessa pyörivät jo illan pääuutislähetykset. Tästä johtuen päätimme Nikon kanssa leikata perjantain päälähetyksen jutun (tarkemmin ottaen "hunttipäkin") valmiiksi jo aamuyöllä ja painua sitten muutamaksi tunniksi nukkumaan. Käytännössä aikaero tarkoittaa meidän osaltamme kuutta tuntia vähemmän työaikaa päälähetyksen juttua varten. Toisaalta, päivä taas päättyy myös aikaisemmin.

Nukkumisen matkan tässä vaiheessa ajateltiin olevan hyvä suunnitelma, sillä Haitin puolella ei ole minkäänlaista majoitusta tiedossa eikä meillä ole makuupusseja tilan puutteen vuoksi matkassa. Perjantaina alkuiltapäivästä päätimme ottaa Haitiin siirtymisen taktiikaksi autokyydin Jimanin raja-asemalle ja etsiä Haitin rajan ylitettyämme uusi kyyti Port-au-Princeen.


(Perjantain autonkuljettajamme Chichi taustalla ja hotellin laukkuministeri etualalla.)

Hotellin henkilökunta järjestikin meille ystävällisen (joskin vain espanjaa puhuvan) vanhemman herrasmiehen kuskiksi ja niinpä toiveikkaina lähdimme kohti Haitin rajaa. Siitä eteenpäin kaikki ei mennytkään täysin kuten elokuvissa.


(Niko tauolla Chichin tankatessa autoa taustalla. Tässä vaiheessa matkaa oli taitettu neljäsosa ja vielä hymyilytti.)


(Minä samaisella huoltoasemalla Nikon mahtipontisessa alaviistolaajakulmakuvassa. Huomatkaa setämalliset kuvaajaliivit. Häpeän itsekin niitä.)

Ensinnäkin kuljettajan arvioima "noin kolme ja puoli tuntia" venyi reippaaksi viideksi tunniksi ja kuski onnistui vielä eksymäänkin pariin otteeseen matkan aikana. Kun pääsimme perille tänne Jimaniin, oli aurinko jo laskenut ja ainoaksi järkeväksi vaihtoehdoksi jäi etsiä majapaikka ja yrittää rajan yli vasta päivän valjettua.

Ajomatkan venymisen takia missasin Ilta-Sanomien viikonlopun numeron deadlinen rajalta otettavien kuvien osalta. No, maanantain lehteen sitten. Lisäksi emme ehtineet lähettää kuvaa myöskään Nelosen myöhäislähetykseen. Lisäksi koska nyt on pimeää, ja täälläpäin maailmaa pimeä on muuten todella pimeää, ei ole pahemmin mitään valoa missä kuvata. Siispä käytännön työt jäävät aamuun.


(Hotelli Jimani yöllisessä loistossaan.)

Kuljettajamme jätti meidät pieneen hotelliin rajan tuntumaan. Vapaita huoneita ei löytynyt, mutta antavat meidän nukkua aulan sohvilla. Hyvä puoli tässä välietapissa hotellilla on se, että paikka on täynnä lähestulkoon ainoastaan median edustajia. Niko junailikin jo yhteiskyytiä muutaman muun ulkomaalaisen kuvausryhmän ja toimittajan kanssa.


(Mukana kulkevat laukkumme hotellin aulan nurkassa. Muovipusseissa on vesipulloja niin paljon kuin jaksetaan mukana kantaa.)


(Hotellin aulan sohvat, joilla vietämme tulevan yön.)

Aamulla siis toivottavasti päästään jo Haitin puolelle ja omin silmin näkemään maanjäristyksen aiheuttamat tuhot. Silloin on toivottavasti blogissakin muuta kirjoitettavaa kuin pomppuinen automatka lattarimusiikin pauhatessa autostereoista.



(Tämä blogiteksti lähti maailmalle etualalla muovijakkaralla olevalla Inmarsat BGAN-satelliittilinkillä.)

Kansainväliset pelastusryhmät jumissa Santo Domingon lentokentällä



Pääsimme aamuyöllä paikallista aikaa Santo Domingoon ja huomasimme heti kentälle saavuttuamme, että useita kansainvälisiä pelastusryhmiä lepäsi aseman odotustiloissa toimettomana. Kuvassa yllä näkyy rauniokoirien ryhmä, jotka niinikään toivovat pääsevänsä pikaisesti tositoimiin Haitin puolelle. Siellähän sitä apua tarvitaan eikä viereisen maan lentokentällä.




Tapasimme lentokentällä useita ulkomaisia pelastusryhmiä mm. Iso-Britanniasta ja Meksikosta, jotka ovat odottaneet jopa kaksi päivää lentokyydin järjestymistä Haitiin Port-au-Princen kentälle. Osa väestä oli käynyt Port-au-Princen kentän yllä lentäen pariinkin otteeseen, mutta aina oli pitänyt palata takaisin Dominikaaniseen tasavaltaan Santo Domingon lentokentälle kun laskulupaa ei oltu saatu ja polttoaine oli hupenemassa.

Pelastusryhmiin kuuluu mm. rauniokoiria sekä maanjäristystuhojen raivaamiseen erikoistuneita pelastajia. Haastattelimme heitä Nelosen uutisiin, jossa raportti näkyy perjantain klo 18.45 lähetyksessä.

Pidempi versio haastattelusta pitäisi löytyä Nelosen uutisten nettisivuilta.



(Nelosen uutisten toimittaja Niko Nurminen tarkastelee tilannetta okuläärin, tässä tapauksessa 24-70-putken läpi Santo Domingon lentokentällä.)

Ensimmäisen jutun tekemisen jälkeen päätimme etsiä hotellihuoneen ja mennä lepäämään pariksi tunniksi ennen kuin yritämme Haitin puolelle. Unta tulikin onneksi jopa viisi tuntia ja tässä aletaan olla taas ihan hyvissä voimissa. Samassa hotellissa näyttää olevan Haitista evakuoituja ihmisiä odottamassa jatkokuljetusta eteenpäin.

Toivottavasti tänään matka jatkuu lentäen Port-au-Princeen, jotta pääsemme raportoimaan varsinaiselta tuhoalueelta.